Esitykset 13.12.2007 – 22.1.2008 Matinkylän monitoimitalon teatterissa
Musiikkia, tanssia, hauskanpitoa, hassuja hattuja, paljasta pintaa, tarinankerrontaa ja muutenkin räjähtävää meininkiä. Puuma juhlii 19‑vuotissyntymäpäiviään! Tule mukaan… GRRrrrrrrrrrhh!!!
Philip Ridleyn “Maailmankaikkeuden nopein kello” on tarina äärimmilleen viedystä egoismista, narsismista ja toisten ihmisten hyväksikäytöstä. Toisaalta se on myös näytelmä rakkaudesta ja siitä, mitä kaikkea tämä voimakkain inhimillinen tuntemus voikaan saada meidät tekemään – niin hyvässä kuin pahassa.
Näytelmän aihepiiri tuskin voisi olla ajankohtaisempi. Altistumme päivittäin median luomille egoistisille ja ulkonäkökeskeisille arvoille. Meitä kutsutaan menestymään Idols tai Big Brother -tähtinä, ryppyvoidemainokset kieltävät ulkoisen vanhenemisen luonnollisena asiana ja normaalipainoisen on turha haaveilla mallin urasta.
”Maailmankaikkeuden nopein kello” näyttää, miten huteralla pohjalla tällaisille asioille perustuva minäkuva on, ja kuinka kuvan rapistuessa kärsii sekä ihminen itse että hänen ympärillään olevat.
Tietenkin näytelmä vastaa myös kysymyksistä suurimpaan: mikä on maailmankaikkeuden nopein kello?
Näytelmä on temaattista jatkoa Espoonlahden teatterin viime kevään menestysnäytelmälle Gogolin ”Tarkastaja”. Siinä käsiteltyjä teemoja on tuotu nyt enemmän yksilön tasolle.
Ohjaus ja sovitus: Perttu Hangaslahti
Rooleissa: Anna Henttonen, Juho Jakka, Petri Kainulainen, Arja Viitikko, Riina Väisänen
Lavastus: Mirka Mylläri
Valosuunnittelu: Lauri Lundahl
Äänisuunnittelu: Sanna Haarala
Puvustus: Tiia Terviö
Valokuvat: Katri Saukonpää
Graafinen suunnittelu: Taika Mannila
Tuotanto ja markkinointi: Camilla Anderzen
Järjestäjät: Tarja Koski, Seija Kärkkäinen, Simo Lyly, Ida Saukkomaa, Eija Tikander
Suomennos: Maija Rantanen
Näytelmän esitysoikeuksia valvoo: Nordic Drama Corner Oy
Kuva: Katri Saukonpää
Ohjaaja Perttu Hangaslahti avautuu
13.3.2007
Elämme egoismin ja ulkonäkökeskeisyyden maailmassa. ”Minä” on yleisin lähtökohta kaikille tekemisen motiiveille. Julkisuus on menestystä, ei enää menestyksen, uutteruuden ja lahjakkuuden sivutuote. Tosi-TV kukoistaa, ja kenestä tahansa voi tulla seuraava turha julkkis. Monet unelmat ovat nykyään luotuja tarpeita, joilla tehdään bisnestä. Toinen ihminen on välinearvo omaan onneen.
Itse olen eräänlainen egoisti-narsisti-hedonisti, joka pelkää vanhenemista enemmän kuin kuolemaa. Olen tällä hetkellä 25-vuotias ja ikäkriisin kourissa. Mitä tapahtuu kun kaltaiseni ihminen alkaa vanheta? On tapahduttava muutos. Mutta entäpä jos en pysty muuttumaan? Täytyykö lentää mikä-mikä-maahan, ettei ympäristö ala kärsiä?
Philip Ridleyn ”Maailmankaikkeuden nopein kello” oli lukukokemuksena lähes yhtä järisyttävä kuin Sergi Belbelin näytelmä ”Kuolemia”, jonka tein taiteellisena opinnäytetyönä Helsingin Kellariteatteriin vuonna 2006. ”Kello” puhuu Kuolemia-näytelmän tavoin juuri sellaisista asioista, joita itse joudun jatkuvasti käymään läpi, jotta pysyn henkisesti koossa.
Lukiessani ”Kelloa” samaistuin Puuman hahmoon pelottavan paljon. Näin Puuman eräänlaisena painajaiskuvana kolmekymppisestä itsestäni, joskin tiesin kyllä, etten mihinkään vastaaviin tekoihin ikinä pystyisi. (Minut on sentään hyvin kasvatettu hyvin, ja järkeäkin on päässä.) Joka tapauksessa Puuman vanhenemisen pelko, ulkonäkökeskeisyys, egoismi ja myös vaikeudet kyetä empatiaan olivat tuttuja juttuja omasta elämästäni. Olen huomannut käsitteleväni taiteessani aina ainakin osittain itseäni, eli taiteen tekeminen ja kokeminen on minulle myös terapeuttista toimintaa.
”Kellon” luettuani ei siis ollut epäilystäkään enää, minkä näytelmän seuraavaksi ohjaisin Espoonlahden teatteriin. Raastavinta tässä kuitenkin oli se, että halukkaita näyttelijäkandidaatteja olisi ollut tarjolla huomattavasti enemmän kuin rooleja, ja jouduin tiputtamaan produktiosta pois myös henkilöitä, joiden kanssa olin työskennellyt edellisenä keväänä tehdessämme ”Tarkastajaa”. Produktiotamme vaivasi siis lähes koko prosessin ajan huono omatunto tästä asiasta. Selitin kuitenkin asian itselleni niin, että uskon ihmisten jossain vaiheessa ymmärtävän sen, että tärkeintä on tehdä esitys, jonka tekeminen tuntuu ohjaajalle tärkeältä, kuin joku ”mikä-tahansa-esitys”, johon pääsevät kaikki mukaan.
Omassa versiossani ”Maailmankaikkeuden nopeimmasta kellosta” olen vaihtanut seuraavien henkilöiden sukupuolet: Puuma, Foxtrot ja Sherbet. Syynä tähän oli tarjolla olevat näyttelijät, ja pääsyynä se, ettei Puuman rooliin ollut sopivaa miesnäyttelijää. Näin jälkikäteen olen miettinyt, kuinka erilainen tekele siitä olisi tullut, jos näin ei olisi tehty. Osittain minusta tuntuu myös siltä, että tämän pakon edessä tehty sovitus voi olla jopa alkuperäistä mielenkiintoisempi. Ainakin se lienee uutta Suomessa.
Olen kuullut sanottavan, että jokainen taiteilija pyörittelee teoksissaan aina samoja teemoja, näin taitaa olla myös minun laitani, sillä näen omat kolme teatteriohjaustani (Sergi Belbel: Kuolemia, Nikolai Gogol: Tarkastaja ja Philip Ridley: Maailmankaikkeuden nopein kello) eräänlaisena temaattisena trilogiana, jossa osin sama tematiikka liukuu tässä järjestyksessä maailmankaikkeudelliselta tasolta yhteiskunnallisen tason kautta aina yksilön tasolle asti. Joskin tämä maailmankaikkeudellisuus, yhteiskunnallisuus ja yksilöllisyys on ollut mukana myös kaikissa näissä teoksissa.
Oma päämotiivini hakea teoksella Seinäjoen harrastajateatterikesään on saada teoksistani kritiikkiä. Kuinka voin koskaan kehittyä mihinkään suuntaan ohjaajana ilman rakentavaa kritiikkiä?
Perttu Hangaslahti